Maanantaita

Minä olen väärä. Olen vääränkokoinen, -mallinen, -näköinen, -tuntuinen... Minua ei kuuluisi olla. Ei minun alun alkaen edes pitänyt syntyä tähän maailmaan. Meinasin kuolla jo synnytyksessä. Ja siinä rytinässä meinasi mennä sitten äitikin... Syyllinen olo, vaikka minussa se vika ei ollutkaan. Mutta kuitenkin, ehkä minua ei ole tarkoitettu tähän elämään? Ainakaan mä en osaa elää tätä. Eristäydyn vaan kaikista ja kaikesta. En halua, että minua häiritään. Haluan vain olla yksin tai rakkaan kanssa. En halua nauraa, haluan surra. Koska oikeasti minua ahdistaa pääni sisällä. Tunnen olevani huono, en minkään arvoinen.

Miksi minä en voi olla normaali? Nauttia elämästä ja olla kiduttamatta itseäni? Miksei minusta voinut tulla sitä laihaa ja kaunista, vaan tällainen pötkylä? Eihän tällainen elämä ole mitään oikeaa elämää. Polveen sattuu, heräsin taas aamulla ajoissa, että ennätin polkea 45 minsaa pyörällä ennen töihin lähtöä. Normaalit ihmiset olisivat nukkuneet pidempään ja nauttineet aamusta, aloittaen sen aamukahvilla. Mutta ei, en minä. Minun oli pakko hypätä pyörän päälle heti sängystä ylös päästyäni (okei, liioittelen, kävin vessassa ensin). Piti hikoilla, saada se kaikki paha ulos sisältäni.

Nyt haluaisin olla kotona. Lojua sohvalla viltin alla ja lukea. Ahmia kirjaa. Mutta ei, töissä on oltava. Tuntuu, että kaikki tulee laihduttamiseni tielle. Lihonlihonlihon. Paisun ulos tästä maailmasta. Ahdistun aina vain lisää ja lisää. Mikään ei tunnu enää miltään. Paitsi ahdistus lihomisesta. Pelko, etten laihdu. Vainoharhaisuus ruokaa kohtaan. Ja sitten plumps, ruokaa uppoaa kurkkuun. Maha paisuu, on kipeä. Tuntuu, ettei voi hengittää. Halu kuolla on kova, mutta sittenkin rakkaus rakkaaseen kantaa eteenpäin. Vaikkei se helppoa ole siltikään. Ei ketään, kenelle puhua. Masennun. Tuntuu, ettei jaksaisi millään. Ja silti hymyilen, vaikka sisälleni sattuu. Vaikka jalat ovat kipeät aamullisesta urheilusta. Ja lisäksi kävelin töihin tuolla liukkaassa kelissä. Vatsa olisi aamulla vaatinut enemmän kuin pienen annoksen sokeritonta (ja lähes kaloritonta) mustikkakeittoa ja mustaa kahvia. Mutta ei, haluan olla pieni ja hento, täysin puhdas. Nyt en sitä ole, olen ryhävalas, joka vie tilaa aivan liikaa. Siispä on laihdutettava. Pakko. Ei haittaa, vaikka nälkä tuo mukanaan pääkipeän, jumalattoman palelun ja heikotuksen. Mitä sitten, jos tuntuu, että silmissä sumenee eikä enää jaksa. Silti lihaa on liikaa, aivan liikaa. Täytyy ryhdistäytyä siispäs.

Palaan astialle...