Lapsuusmuistoja

Ihan ensimmäisenä Chicalle... Tuosta minun oksentamisesta. Mä en todellakaan kannata sitä ja kuten sanoit, hyvä niin =D. En mä aikaisemminkaan ole sitä harrastanut. Enkä halua jatkossakaan harrastaa. Se ei vaan ole mun juttu. Mieluummin mä olen vaikka viis viikkoa syömättä (I wish se onnistuis) kuin ahmin ja oksennan. Oli vaan pakkorako sillon yks päivä. Ennemmin kompensoin syömistäni sitten hullunmoisella liikunnalla. Näin mä sitä olen ennenkin tehnyt.

Mutta sitten asiaan. Tai onko tämäkään nyt niin asiaa, mutta ajatuksia kaiketi kuitenkin. Mietin eilen aika paljonkin mun lapsuuttani. Tuli ihan kamala ikävä lapsuudenystävää. Ei olla aikoihin taas pidetty mitään yhteyttä. Mutta silti aina kun soitellaan tai sillon harvon kun nähdään, niin homma pelittää aivan loistavasti. Mietin myös sitä, miten ihanaa ja hauskaa meillä oli aina penskana ja sit vähän vanhempanakin. Ja harmittelin, etten mä saa enää olla lapsi. Se oli (ainakin mun kohdalla) niin ihanan huoletonta aikaa. Sai leikkiä päivät pitkät eikä tarvinnut huolehtia mistään. Kaikkein vähiten jostain perkeleen painosta. Tai siitä näyttääkö hyvältä tietyissä vaatteissa. Mekin pidettiin aina kaverin kanssa herkkuiltoja. Pelattiin nintendoa ja käytiin hakemassa jätskiä ja karkkeja ja sit mässäättiin ja pelattiin koko yö. Se oli ihanaa aikaa. Koskaan ei välittänyt kaloreista tai muusta.

Mietin myös sitä, miksi me sit tavallaan etäännyttiin toisistamme. No, kaveri meni yläasteelle minua ennen ja sit tuli mukaan pojat ja muut sellaset, mistä mä en oikein vielä välittänyt (viina ja tupakka). Ja sit kaveri sairastu anoreksiaan. Tai oikeestaan bulimareksiaan. Kaikki se vähä, mitä se söi, tuli samantien ulos. Ei siis mitään bulimia-ahmimista, vaan sairasta todella hitusesti syömistä ja sit kaikki se vähä pihalle hetimmiten. No, kaveri sit parantu syömishäiriöstään ja sittenpäs ei kauaa mennytkään, kun minä seurasin sairauden sairaan kauniiseen maailmaan perässä. Ja sitten jotenkin mulla meni kaikki suhteet kavereihin jajaja... Harmittaa kovasti vaan, kun ystävää on aina nin pirun ikävä, mutta sit ei kuitenkaan saa koskaan aikaiseksi soitella taitaitai.

Mutta siis, miksi mä en voi olla lapsi taas? Haluisin niin kovasti olla se huoleton, iloinen ja onnellinen kakara, jonka ei tarvinnut huolehtia mistään. Saisi tehdä mitä haluaa, eikä tartteis kantaa vastuuta itsestä ja muista ihmisistä. Ei olis aikatauluja, ei ahdistusta syömisistä. Haluan niin lujaa takasin lapsuuteen. Mutta jotain hyvääkin tässä päivässä, pomo ilmoitteli, että mulla jatkuu työt helmikuun loppuun asti =)!! Ja nyt on perjantai, joten bileet pystyyn!

Mutta nyt muiden tarinoihin. Hyvää viikonloppua kaikille! Palaan astialle aikaisintaan sunnuntai-iltana...