Vuoden viimeinen päivä

Juuh, vielä kun tämän päivän jaksaisi täällä töissä paahtaa, niin sitten pääsisi yhdeksi päiväksi vapaalle. Ja sit ei olekaan enää kuin perjantai jäljellä tätä viikkoa. Odotan jo innolla, että kello olisi vartin yli neljä, että pääsis viihteelle =). Eihän meidän rakkaan kanssa pitänyt ottaa tänään mitään, mutta niin se vaan aikoi meille kaljaa kannella jo kavereiden tykö... Ei sit tarvi käsissä raahata kaikkea. Eli tänään illalla tiedossa sit todennäkösesti kaljottelua, saunomista, raketteja ja hyvää seuraa. Kiva sinänsä, mutta toisaalta ahdistaa, kun sit on huomenna krapulapäivä ja pitäis ton herkkulakon takia pysyä erossa niistä kaikista darramässyistä. Mutta joskos mä onnistuisin??? Yritys ainakin on kova!!

Sain sit eilen sen uuden sim-kortinkin, joten nyt on luuriasiatkin kunnossa. Pääsee taas soittelemaan, eikä ole niin orpo olo. Hieno puhelin kyllä käyttää tuo uus luuri, ihan tollanen perus Nokia.

Eilinen meni ruokapuolella jees. Söin iltaruoaks vähän hernaria ja sit iltapalaksi tomaatin ja pari ruisleipäpalaa juustolla ja kurkulla. Ja revin itseni urheilemaan, 45 minsaa pyöräilin tehokkaasti. Ja hiki lensi =D. Meinas kyllä olla loppuajasta aikas tuskasta, kun mun polvi taas reistaa. Todella kipeä ja jäykkä, täynnä nestettä taas =(. Että kivasti turvoksissa se siis. Pitää taas kehittää jotain nesteenpoistajaa siihen. Pitäis vaan käydä tuolla luontaistuotekaupassa. Sit vois samalla ostaa jotain rasvanpolttajaa (eeh, ihan "vahingossa" siinä sivussa) ja sit vakuutella kovasti rakkaalle, että en mä mitään laihduta... Phuuh. Menee varmaan ihan kympillä läpi. Maasta se pienikin ponnistaa, joten pakko koittaa ;).

Niin tuosta herkkulakosta vielä... Tahtoiskos rakkaani ValerieDarling ja HiddenButterfly, että mä lisäilen teitä tuohon gadgetiin? Ja jos näin, niin mistäs päivästä mä laittelen lakon alkaneeksi?? Kivaa, että täällä on ihmisiä tukemassa! Ihan noin muutenkin, kuin vaan tossa herkkulakossa. Jos joskus (ja kun, öhm) tulee repsuja, niin tietää, että joku auttaa ja jaksaa kuunnella sitä järjetöntä tuskaa, mikä siitä seuraa. Kun ei näistä kellekään blogin ulkopuolella voi mennä puhumaan. Mitä nyt sillon kännipäissäni lipsautin kaverille... Eh, pitää varmaan joskus näyttää sille, ettei mulla mitään ongelmaa ole (..pä vissiin...).

Nyt lukemaan muiden kuulumisia. HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE, näemme ja kuulemme sitten taas ensi vuoden puolella!! Palaan astialle...

Uusi alku

Nyt se alkaa, paluu arkeen ja uusi alku. Olen koko joulun ja vielä eilisen tankannut itseni täyteen läskiä. Nyt tuli loppu. Tästä sekunnista (okei, alkoi jo herättyä, mutta kuitenkin) taas laihdutetaan. Vaa'alle en ole uskaltanut mennä enkä halua. Menen sitten vaikka ensi viikon lopulla, kunhan saa jouluturvotuksen pois. Mutta siis, julistan täten herkkulakon ja laihdutuksen taas täysillä alkaneeksi. Muita innokkaita tuohon herkkulakkoon? Toimii samalla periaatteella, kuin muidenkin blogeissa. Katsotaan kuin kauan mä kestän tätä. Toivottavasti elämäni loppuun saakka=D. No ei, jos nyt ainakin tammikuun!!

Noh, en siis eilen jaksanut ajatella oikein mitään, oli kamala vitutus ja ahdistus päällä. Ahdistelen kyllä vieläkin läskeistäni, mutta kun olen nyt niin innoissani tästä "uudesta alusta", että tiedän onnistuvani (höhöm, monestikohan olen "tiennyt" onnistuvani jo aikaisemmin... Mutta siis nyt pakkopakko!!). Joulu oli herkkuja lukuunottamatta oikein hauskaa aikaa. Lahjoja tuli ihan liikaakin! Saatiin rakkaan kanssa yhteisesti liinavaatteita, seinäkello, kynttelikkö (pitäisi ostaa TAAS yksi jatkojohto...), käsipyyhkeet (Pikku Myy ja Nuuskamuikkunen), suklaarasia (onneksi mä en edes voi käyttää) ja rahaa. Sit sain itselleni hajuvettä (ja just kun kerkesin ostaa itsekin, no sain kuitenkin erilaista, joten nou vahinko there), kaks kirjaa (toinen on Troikka, toinen oli joku enkkupokkari, nimeä en millään jaksa muistaa), lankoja (pitäisi jostain löytää kiva neulepuseron ohje Nalle-langalle...) ja rakkaalta ihanaisen

Hello Kitty -pyjaman.

Sit noi Tapsantanssit ei mennytkään ihan niin putkeen... Tai no se ilta ja yö oli jees (mitä nyt rakas taas kännipäissään horisi jotain mun anoreksiasta, tosin mä en ymmärrä mistä sille on nyt jääny se päähän, että mä olisin anorektikko, kun mä en ole sitä lähelläkään!!!), mutta aamulla koitti karu totuus: mä olin hukannu mun luurin! Siis mitä vittua!! Noh, ei muuta kun liittymä väliaikasesti jämekseen ja uutta tulemaan. Tänään tai huomenna pitäis tulla sen uuden kortin sit. Numero onneks säilyy samana, joten ei tarvi kovin monille huudella tosta katoamisesta. Sunnuntaina kävin sit ostamassa uuden luurin tilalle. Nyt polttelis kamalasti päästä rassaamaan sitä, mutta mitenpäs kun ei ole korttia... Noh, jospas se jo tulis tänään =). Mutta kyllä vitutti koko viikonlopun. Teki mieli vetästä ittensä kiikkuun (varsinkin kun siihen vielä läskiahdistussotanorsujättiläisolo päälle...) tai tehdä jotain muuta itelle. No, ehkä se elämä tämän uuden alun myötä voittaa.

Alotin muuten eilen sit tekemään itselleni neuletunikaa, sellasta kunnon lämmintä. Löytyisköhän siitä kuvaa... hmm... haa! Että tollanen. Mutta siitä tulee sellanen sinisävynen. Jotain lämmikettä =). Sain uudet villasukat itselleni valmiiks, ni ajattelin sit nyt ton kuroa kokoon... Langat on oottanu jo reilun vuoden laatikossa... Että joskos tuo olis jo aikakin. Minäkö hidas liikkeissäni??? ;) Pääsin takakappaletta jo 35 senttiä, joten joskos se piankin sitten valmistuisi.

Niin, sitten tuosta herkkulakosta. Kiellän itseltäni kaikki karkit, jäätelöt (muutenkaan kyllä noita harrasta) ja makeat ylipäätään. Siis ei mitään kahvileipiäkään. Mitään varsinaista ruokaa mä en voi oikein kieltää, kun sit se rakas hermostuu. Mutta ei mitään yltiörasvasia juttuja. Eli se siis alkaa tästä päivästä. Aamulla söin taas sokeroimatonta mansikkakeittoa, iltaruoasta ei vielä havaintoja. Riippuu syökö rakas eilistä lohilaatikkoa päivällä vai vasta illalla. Jos se syö päivällä, sit meillon hernekeittoa ja jos vasta illalla, mä vedän jonku Lämmin Kuppi -hässäkän =). Ja iltapalaks varmaankin mehukeittoa tai sit jotain rehuja... Ja tänään on jo ihan pakko sit polkea kyllä pyörällä, eilen en nuhaltani sitäkään edes kyennyt tekemään. Joten joskos 45 minsaa? Pakko potkia itseäni perseelle, että tämä ihra pienentyisi edes hieman. En oikeesti kestä taas olla ruumiissani. Tosin suurin osa voi olla vielä jouluturvotusta, jonka pitäis sit lähtee kyllä suht helposti ja nopeesti. Sais palata niihin mittoihin, missä olin ennen joulua ja sit siitä vielä vaan vähän alaspäin. Mutta siis enhän mä laihduta, jos rakas kysyy =D.

Mutta nyt kai on tehtävä muka jotain töitäkin ennenkun menen KOKO PÄIVÄKSI (!!!) istumaan asiakaspalveluun. No, siellä voi blogeilla... Palaan astialle...

Norsu palaa arkeen

Täällä taas. Arki koitti. Töihin oli pakko raahautua. Vaikka kovasti olisi mieli tehnyt vain jäädä kotiin, ottaa päivän pyöräilymaraton. Olen läski. Ahdistaa. Haluan kuolla. Tekisi mieli ottaa puukko ja veistää kaikki ihra pois. Haluan laihtualaihtualaihtua. Olla pieni ja sievä (no, sitä nyt ei tekemälläkään saa, muttamutta...). Joulun aika on tunnetusti mennyt syödessä ja sit ahdistuessa siinä samalla. Nyt vain pitäis sitten saada äkkiä mielellään miljoona kiloa pois, että olisi taas paremmat fiilikset. Mutta rakas vahtii yhä tarkemmin. Pih. Tänään onneksi voi polkea pyörällä =).

Nyt en osaa enempää, olen niin vitutuspäällä ja ahdistunut. Mutta mitenkäs teitin joulut meni?

Nyt muiden posteihin, palaan astialle...

Jouluista!!

Siis ihana ilma! Mahtavaa oli käppästellä töihin, kun on pikkupakkanen, sateli hiljokseen vielä lunta öisen myräkän jäljiltä ja puut roikkui melkein tiellä, kun oksat on niin raskaina kaikesta lumesta. Olis halunnut vaan jäädä matkalle ja tehdä lumienkeleitä. Tuli siis kunnon lapsetusolo. Kuten aina näin joulun alla, kun tontut liikkuu ja huomennahan se pukkikin jo tulee. Siis onpas taas aika mennyt äkkiä. Mutta siis todellakin unohtui se eilinen jouluahdistus, kun sai noin ihanassa ilmassa kävellä töihin. Tosin tuo töihin nyt ei niin kiva juttu ole...

Siis todella reilua, mä kykin aatonaattona sit täällä vartin yli neljään päivystämässä olemattomia asiakkaita. Kuka nyt tänne tulis tällasena päivänä, ei kukaan tällasia asioita halua hoitaa näin joulun alla. Mutta pakko mikä pakko. Enkä saanut edes lomaa jouluksi yhtään, pakolliset pyhät vain. Jäi yhdestä päivästä kiinni. Pomot voi kyllä olla lomalla kaikki yhtä aikaa viikkotolkulla, mutta kukaan ei huomaa mitään. Sit kun joku tavan työmyyrä tahtoo lomaa pari päivää uudenvuoden ja loppiaisen aikaan, niin ei! Olen ilmeisesti niin tärkeä henkilö, että tämä pulju kaatuu, jos olisin sen YHDEN päivän ollut lomalla. Toiseen olisi pomo suostunut. Sanoin sitten, että anna olla koko jutun. Pidän lomani sit joskus toiste. Pih. Minä katkera ole, mutta... ...ARGH! No, ei mahda mitään. Onneks noi pyhät edes sattu niin kivasti tänä vuonna, että on viiden päivän loma. Ja sit kaks seuraavaa viikkoa nelipäiväsiä. Kismittää vaan, kun ei taaskaan ole rakkaan kanssa yhtä aikaa lomaa. Sehän tunnetusti aloitti eilen ja menee vasta loppiaisen jälkeen takasin. Mikä vitun fair play?!?!

No mutta, tuli sit taas rakkaalta eilen palautettakin. Oltiin jo yritetty nukkua tovi, mutta ei sit kumpastakaan unettanu lainkaan. Tai siis mä olin aivan poikki, muttei ollu taas hyvä mitenkään päin, polvi kipuilee. Ja flunssakin meinaa tulla. Sairastan perinteisesti aina jouluna, pirkule. No mutta, sit se tarras mut kainaloon ja sanoi, etten saa enää laihduttaa. Mä vaan, että en en, en oo edes laihtunut (mikä muuten vaakalla pitää paikkansa, mutta vaatteet isonee. Pyykkikone taitaa tehdä jotain tepposia mulle ja isontaa kaikkia mun vaatteita!). Rakas sanoi, että se alkaa lihottamaan mua pian. Siis EI! Mä en lähde sellaiseen mukaan. Jos ei saa enää laihtua, niin sit pidän tän painon (lue: laihdutan "vahingossa" vielä muutaman kiloisen...) ,mutta en kyllä ainakaan aio lihoa! Totesin vaan rakkaalle, että juu, se ei oiskaan vaikeeta lihoa. Varmasti vahtii mua kuin haukka tän joulun. Höh.

Mutta KAIKILLE OIKEIN RAUHALLISTA JOULUA! Mä otan lomaa posteista joulun ajaksi ja koitan selvitä seen jo tiedossa olevan ahdistuksen kanssa, mutta jälleen arjen koittaessa palaan astialle...

Jouluahdistus senkun jatkuu

Siis minä en tiedä, miten mä selviän joulusta. Eilen illalla iski kamala paniikki, kun tajusin, etten mä oikein ehdi kuntoilemaan. Ja sit pitää vielä tunkea sitä ruokaa kurkusta alas ihan väkisin. Kaikki katsoo, kun mä syön. Ei siis riitä, että rakas vahtii, että syön tarpeeksi, vaan siinä on sit kaikki muutkin. Ja mä tiedän jo kuin siinä käy: "ota nyt enemmän, joulu on kerran vuodessa vaan, laihdutatko sä, etsä tosta liho, ottasit nyt...". Haluisin jäädä vain yksin kotiin, tekeytyä vaikka sairaaksi. Tuleekin siis tosi mukava viikko tästä =(. Ja joulusta kun pitäisi pystyä nauttimaan, kuten kaikki muutkin (tai ainakin melkein). Muilla jouluahdistusta??? Sanokaa, etten mä ole ainoa!

Appiukkokin alkoi perjantaina tupakilla kyselemään "kuinkas paljon olet oikein laihtunut". Eeeeen paljoakaan... Iik, älkää seuratko mua! Ja lauantaina rakas taas vakli kun söin makaronilaatikkoa, totesi, ettei tolla voi tulla vatta täyteen. Mutta kun oikeasti tuli! Mun vatsalaukku on pienentyny sen verran, että vaikka nykysin herkuttelisinkin ja antasin itelleni siihen luvan (kuten sit lauantaina), se ei oikein vedä. Siis heti on kamala ähky. Toisaalta kyllä positiivista =D. Ei tartte syödä paljoa ja nälkä on pois pitkään. Mutta sit toisaalta on heti ihan kamalan täys olo ja siitä tulee ahdistus, vaikka tietääkin syöneensä vähän kaloreita. Tämä on niin perkeleen vaikeeta.

Olin kuitenkin vähän laihtunut... Huomaa housuista, kun sellaset mitkä ennen oli sopivat, meinaa nyt pyöriä jalassa. Hieno homma, että edes hieman edistyn =). Mutta haluisin silti laihtua vielä. Rakas vaan aina ruokaa ottaessani sanoo, että muista nyt syödä kunnolla, että jaksat. Yhh, en halua! Haluan kyllä jaksaa kuntoilla, mutta en halua syödä. Mutta pakkohan se jotain on ottaa, muuten se vie mut pian jonnekin lataamoon. Mutta koitan tästä nyt vielä edes muutaman kilon saada pois, sitten on hyvä. Tai no tiedän, ettei sittenkään ole hyvä, mutta parempi kuin nyt.

Menen hajoamaan pääni kanssa. Palaan astialle...

Hyvä minä =D

Kerrankin mulla on jotain positiivista sanottavaa itsestäni. Joten eka ne hyvät uutiset =). Siis olin tosi ahkera eilen. Vaikken mä töissä saanutkaan mitään aikaan (paitsi opin taas jotain uutta ja tehtäväni laajenivat), niin ahkeroin sit kotona senkin eestä. Menin kotiin ja polkasin heti ekkuna puoli tuntia pyörällä. Sit soitin mamille, että en menekään käymään, että jos se vois tuoda mulle isän tuomat sukat koiran kanssa, saisin siivottua. Ostin katsokaas rakkaalle sukkia joululahjaksi, muun muassa. Noh, sain pestyä vessan, sit pyyhin pölyt ihan pesuainerätillä, imuroisin ja luutusin. Enää tarvii sit ennen joulua pesasta kylppärin lattia ja suihkun seinät. Pesen aina koko kylppärin harjalla, en pelkästään luutua. Tuli tosi voittajafiilis! Ja sit vielä kun kävin kaupassa ostamassa kahvia (tosin en sitten muistanut ostaa sitä kahvia, kaikki muut kyllä) hikoilin toisen puolituntisen pyörällä. Edelleen on sellanen hyvä fiilis, että on saanut edes jotain aikaan.

Mutta söinkin kyllä, kaksi leipää liikaa. Ja siitä oli sitten pienoinen ahdistus illalla. Mutta ehkä mä kulutin ne huhkiessani reilu pari tuntia siivousurakan kanssa. Kait? Toivon mukaan ainakin. Tämäkin aamu alkoi positiivisesti. Pistin tarkotuksella eilen kellon soimaan vaille viis, että voisin urheilla näin aamusta, kun ei tiiä kerkiikö illalla (jee, rakas tulee kotiin!!). Meinasin kääntää kylkeä, viritin kellonkin jo myöhemmäksi soimaan. Mutta sit ei enää nukuttanutkaan. Uni meni minuutissa ohi ja sit hikoilemaan. 45 minsaa vierähti mukavasti ja sit vielä kävellen töihin. Kerrankin mä osaan jotain oikein.

Pelottaa vaan, että mä pilaan tän taas jotenkin. Ja rakas haaveili, että mentäis viikonloppuna kapakkaan. Pirskule, tulee vedettyä taas känni päälle ja sit menee seuraava päivä kuitenkin krapulasyömisten parissa. Eikä sillon kykene edes kuntoilemaan. Pih, että eipäs taida näistä mun urakoinneista paljoa olla apua. En muuten ole käynyt vaakalla sitten viime perjantain. Ajattelinkin, etten ainakaan ennen huomisaamua käy, katotaan sitten, mitä vaaka näyttää. Onkos sitä viikon aikana saatu mitään aikaan. Viime perjantaina vaaka näytti ihmeen pientä lukua, vaikka mä olinkin syönyt (herkutellut siis, paljon, ahminut) viime viikolla. Otin kyllä sessiot maanantainakin (miksi mä en osaa tätä kunnolla ihan koko ajan?), mutta joskos tiistainen puolentoista tunnin urheilu auttoi jotakin? Ja niin, tein mä sentään maanantainakin jotain. Kävelyt töihin ja takas, sit puoli tuntia pyörällä ja vielä kävellen automarkettiin, vielä kiertotien kautta, kun lyhin reitti on tukittu.

Tulee vaan aina aika pitkäks aikaa paska olo noista repsuista. Sillon miettii, ettei millään ole mitään väliä ja on peruuttamattomasti pilannut kaiken ja lihonut satakiloisesta norsusta miljoonakiloiseksi mammutiksi. Eikä mitään ole enää tehtävissä. Mutta sit kun menee näin putkeen, kun eilen ja tänään, niin homma pelittää ja jaksaa uskoa itseensä. Että vaikka onkin vielä se satakiloinen norsu, niin ehkä voi saavuttaa sen 99-kiloisen vauvanorsun =D.

Ja niin, Joan kyseli, että joskos sitä jouluksi hellittäisi... Voisihan sitä yrittää (ja varmaan tuleekin nautittua jouluherkuista, koska ne on oikeesti nannaa ja joulu on kerran vuodessa), mutta tiedän,että jälkeenpäin tulee kamala ruokakrapula, morkkis ja ahdistus. Mutta katsellaan kuis käy =).

Mutta nyt töihin. Palaan astialle...

Chica-kiltti...

Tahtoisin todella kovasti seurata edelleen blogiasi. Kutsuisitko yhden onnettoman sinne? Olisin todella kiitollinen =D.

"Kohta sulla on taas joku anoreksia"

Siis rakas alotti viikonloppuna väittämään, että mä olen laihtunut. Mitä vittua?? En todellakaan ole. Miten muka? Ja miksi mä en sitä sitten itse huomaa? Se huijaa vaan. Ja sunnuntaiaamuna sit sama peli jatkui... Se sanoi, että mä olen todellakin laihtunut ja kohta mulla on taas joku anoreksia. Eeh... Koita siinä sitten selitellä, ettei todellakaan ole. Kun ei olekaan! Mä en ole laiha!! Läskipaska paremminkin. Selittelin, etten mä ole laihtunut, sillä vaatteetkaan ei oo isontunu. Eihän silloin ole voinut laihtua, eihän vaikka! Paska. Mä en halua, että se huolehtii. Sit se kyseli, monestiko olen polkenut pyörällä viime viikolla. Sanoin, että kuutena päivänä (tosin seitsemän kertaa, mutta senhän mä jätin tietysti mainitsematta). Sanoi, että mä laihdun kohta luurangoksi. Ja paskat laihdun. Miksi se väittää mun laihtuneen lisää, kun en todellakaan ole laihtunut! Tulee itelle vaan entistä paskempi fiilis...

Niin. Ja kun sanoin aikasemmassa postissani siitä, että oli paska viikonloppu se toissaviikonloppu... Lupailin vissiin kertoilla vähän enemmänkin. Noh, otin serkkupoijjaan kanssa hieman yhteen. Se kävi rakkaaseen kiinni ja mä sit tivasin siltä, että mikämikämikä. Aikani sille sain sit huutaa ja räyhätä ja se sit heitti mut pöydän päälle. Sattui. Noh, siinä raivottiin sitten ja tapeltiin sanallisesti. Kun ei saatana mies osaa puhua, mikä sitä painaa ja miksi sillä on paha olla. Noh, sain sitten selityksen siihen. Ja sit tein jotain niiiin typerää. Serkkupoijjaan vaimolle tilitin kännipäissäni tätä juttua. Ja siinä sitten serkkukin jo vähän säikähti. Selitin siis sitä, että mä olen niin poikki henkisesti ja haluan vaan laihtua. Tyhmästi tehty... Liekkö sit serkkuseni rakkaalle selitellyt jotain, kun rakasalko tollasia puhumaan... Ovat meinaan yhdessä siellä reissuhommissa...

Tuleepas nyt sekavaa tekstiä. Töissä tässä olen, asiakaspalvelussa. Mutta koittakaa pysyä perässä (pointsit sille, joka pysyy, ajatukset harhailee itsellä nyt niin suuresti!). Mutta mutta, oli tuossa siis taukoa posteissa. Olen jotenkin ollut niin pihalla. Esitän kyllä, että kaikki on hyvin ja muuta, mutta sisällä myllertää ja pahasti. Haluan edelleenkin vain laihtua, mutta silti välillä tulee mieleen, ettei siinä ole mitään järkeä. Mutta silti. Hoitoon kai sitä pitäisi mennä, muuten voi olla, että tulee stoppi aikastas pian vastaan. Mutta koitetaan jaksaa.

Tänään on melkosen kiire päivä. Kotiin töistä heti kun mahollista, sit polkemaan pyörällä (pakkopakko). Porukoilla pitäis piipahtaa ja sit jos sais vielä vessan pestyä ja pyyhittyä pölyt. Joulusiivousta koitan tässä kovasti alotella, ettei sit tartteis viikonloppuna ihan niin kamalasti tehdä. Jos vaikka ennen porukoille menoa sais sen vessan kondikseen, ni sit ei tartteis enää kun pyyhkiä ne pölyt. Ja illalla suihkussa käydessä vois vaikka koittaa jaksaa pestä kylppärin lattiat ihan kokonaan. Mutta kattoo nyt, mihin musta on.

Huomasin muuten, ettei kukaan ole sit kysellytkään minulta mitään. Tuntuu, ettei ketään oikeesti kiinnosta. Mietin jo tuossa, kun pidin kirjottelutaukoa ja koitin koota ajatuksiani (no ei auttanut), että jätän tämän koko blogin. Ja mietin sitä edelleen... Olen muutenkin nyt niin sekaisin, etten tiedä mitä haluan elämältäni. Rakas on yksi ainoa voima, joka minua jaksaa kantaa. Muuten olen ihan hukassa... Joulukin on jo viikon päästä eikä mulla ole vielä yhtään joulufiilis. Oikeestaan ainoo juttu, mitä mä joulussa odotan, on se pieni loma ja sit kun saa rakkaan kanssa olla kahdestaan ja nauttia. Mutta onhan siinä toki jotain ahdistavaakin. Jouluaattona mennään rakkaan vanhempien luokse saunomaan ja jouluruualle (yhh, syöntiä toisten kanssa), sit joulupäivänä ilmeisesti rakkaan ukin ja mummon luo. Sielläkin sit joutuu syömään. Ja porukatkin kyseli, että joskos me mentäis niille joulunaikaan syömään. Että sinne ilmeisesti Tapaninpäivänä. IIIIIKKKK! En tahdo. Enenenen. Haluan olla yksin ja laihtua. Tai siis rakkaan kanssa kahdestaan kotona ja päättää itse, mitä ruokaa mä teen. Ja syödä niin vähän kuin haluan. Tosin, että rakaskin alkaa pikkuhiljaa kiinnittää siihen huomiota. Arvosteli jo sunnuntaina mun annoskokoa. Argh.

Joo, nyt menen hajoamaan itseni kanssa ja jätän teidät rauhaan (jos teitä siellä enää on). Palaan astialle...

Mitä minusta?

Yhh, maha täynnä. Onneks söin kuitenkin vain yhden lämmin kuppi -keiton, sitä perunapurjoa. 80kcal/annos. Joten joskos mä nyt en kuole. Ja puoli tuntia sain kitkattua kuntopyörällä kuitenkin. Ja kävelyt töihin ja takas... Mutta miksi silti taas ahdistaa? Tekis mieli viiltää itteäni, leikata kaikki ihra pois. Vuolla itseni pienemmäksi, muotoilla itseni täydelliseksi. Miksi tämä on minulle näin vaikeaa? Ajatus ei kulje, tiedän, liian vähän kaloreita. Huimaa ja palelee. Mutta silti ajattelen syöneeni liikaa. Olen todellakin sairas. Haluisin nykyään aamuisin vaan jäädä kotiin nukkumaan, nukkua ohi kaiken. Silloin ei tarvitsisi ajatella mitään, ei kokea mitään. Se ei ainakaan ahdistaisi, kun vaan nukkuisi. Mutta toisaalta, unetkin alkaa olla ihan kamalan levottomia.

Ja vielä ahdistaa viikonloppu, tuli taas syötyä - läskipaska. Tapahtui tosin paljon muutakin pahaa, mutta en just nyt jaksa siihen paneutua. Mä kertoilen joku toinen kerta, kun siihen on enemmän energiaa. No, onneks ne jutut on kuitenkin asianosaisten kanssa sovittu, joten ei sinänsä mitään. Mutta harmittaa silti.

Mutta koska en nyt osaa enempää keksiä, niin astun takavasemmalle. Sitä haluisin kuitenkin sanoa, että saatte kysellä, mitä haluatte. Mä palailen vaikkastas ens viikolla sit niihin kysymyksiin. Joten tähän ja tätä seuraaviin posteihin esitetyt kysymykset pääsee sit mukaan. Päivää en osaa vielä sanoa, millon pureudun vastailemaan. Painoa en sit halua julkistaa, sanon sen jo nyt. Mutta ihan mitä vaan haluatte musta tietää. Tai mistä haluisitte mun kirjoittavan. Kysykää, kertokaa, koitan mahdollisimman hyvin tehdä sit tiliä itsestäni=D!

Menen ahdistumaan. Palaan astialle...

Lapsuusmuistoja

Ihan ensimmäisenä Chicalle... Tuosta minun oksentamisesta. Mä en todellakaan kannata sitä ja kuten sanoit, hyvä niin =D. En mä aikaisemminkaan ole sitä harrastanut. Enkä halua jatkossakaan harrastaa. Se ei vaan ole mun juttu. Mieluummin mä olen vaikka viis viikkoa syömättä (I wish se onnistuis) kuin ahmin ja oksennan. Oli vaan pakkorako sillon yks päivä. Ennemmin kompensoin syömistäni sitten hullunmoisella liikunnalla. Näin mä sitä olen ennenkin tehnyt.

Mutta sitten asiaan. Tai onko tämäkään nyt niin asiaa, mutta ajatuksia kaiketi kuitenkin. Mietin eilen aika paljonkin mun lapsuuttani. Tuli ihan kamala ikävä lapsuudenystävää. Ei olla aikoihin taas pidetty mitään yhteyttä. Mutta silti aina kun soitellaan tai sillon harvon kun nähdään, niin homma pelittää aivan loistavasti. Mietin myös sitä, miten ihanaa ja hauskaa meillä oli aina penskana ja sit vähän vanhempanakin. Ja harmittelin, etten mä saa enää olla lapsi. Se oli (ainakin mun kohdalla) niin ihanan huoletonta aikaa. Sai leikkiä päivät pitkät eikä tarvinnut huolehtia mistään. Kaikkein vähiten jostain perkeleen painosta. Tai siitä näyttääkö hyvältä tietyissä vaatteissa. Mekin pidettiin aina kaverin kanssa herkkuiltoja. Pelattiin nintendoa ja käytiin hakemassa jätskiä ja karkkeja ja sit mässäättiin ja pelattiin koko yö. Se oli ihanaa aikaa. Koskaan ei välittänyt kaloreista tai muusta.

Mietin myös sitä, miksi me sit tavallaan etäännyttiin toisistamme. No, kaveri meni yläasteelle minua ennen ja sit tuli mukaan pojat ja muut sellaset, mistä mä en oikein vielä välittänyt (viina ja tupakka). Ja sit kaveri sairastu anoreksiaan. Tai oikeestaan bulimareksiaan. Kaikki se vähä, mitä se söi, tuli samantien ulos. Ei siis mitään bulimia-ahmimista, vaan sairasta todella hitusesti syömistä ja sit kaikki se vähä pihalle hetimmiten. No, kaveri sit parantu syömishäiriöstään ja sittenpäs ei kauaa mennytkään, kun minä seurasin sairauden sairaan kauniiseen maailmaan perässä. Ja sitten jotenkin mulla meni kaikki suhteet kavereihin jajaja... Harmittaa kovasti vaan, kun ystävää on aina nin pirun ikävä, mutta sit ei kuitenkaan saa koskaan aikaiseksi soitella taitaitai.

Mutta siis, miksi mä en voi olla lapsi taas? Haluisin niin kovasti olla se huoleton, iloinen ja onnellinen kakara, jonka ei tarvinnut huolehtia mistään. Saisi tehdä mitä haluaa, eikä tartteis kantaa vastuuta itsestä ja muista ihmisistä. Ei olis aikatauluja, ei ahdistusta syömisistä. Haluan niin lujaa takasin lapsuuteen. Mutta jotain hyvääkin tässä päivässä, pomo ilmoitteli, että mulla jatkuu työt helmikuun loppuun asti =)!! Ja nyt on perjantai, joten bileet pystyyn!

Mutta nyt muiden tarinoihin. Hyvää viikonloppua kaikille! Palaan astialle aikaisintaan sunnuntai-iltana...

Likainen

Olen niin likainen. Mä söin eilen. Leipää, leipää, pullaa, karkkia. Ja oksensin! Miksi mulle käy näin? Mä en olis halunnut oksentaa. Mutta oli pakko. Ahdisti niin suunnattomasti. Mutta mä en halua siihen, että mä syön ja laattaan. Ei, mä vihaan sitä touhua. Ja en halua, että hampaat kärsii siitä. Elän nyt niin ristiriitaisia tunteita, etten oikei tiedä, mitä tekisin. Toisaalta tekis mieleni heittää kirves kaivoon (tai vaihtoehtoisesti itseni), mutta toinen puoli huutaa vastaan. Mä en jaksa enää. Taaskaan.

Näin eilen taas niin laihan tytön, kun kävin ruokatunnilla kaupungilla (jipii, ostin rakkaalle muuten jo jotain joululahjaksikin!). Halusin niin kovasti olla hän. Kaunis, laiha, hentoinen. Hävetti siinä ohi kävellä näiden pölkkyjalkojen kanssa. Melkein kuulin itseni tömistävän kuin norsu. No, sitähän mä kyllä olenkin. Teki mieli sanoa, että anna toi kroppa mulle, monista se, jos et halua luopua omastasi. Olen niin väärä, en mahdu mihinkään muottiin, vaikka kuinka yritän. Minun jälkeeni se muotti rikottiin, koska tajuttiin, ettei toista tällaista voi tähän maailmaan päästää. Niin masentavaa, mutta niin totta.

Rakas onneksi tulee tänään kotiin. Mutta mä en oikein tiedä, onko musta sille mitään iloa. Masennun vaan, pyörin ympyrää oman pääni sisällä. Ja kun se kysyy, että mikä on, mä vastaan "ei mikään", "väsyttää"... En osaa/uskalla kertoa, miltä musta oikeasti tuntuu. Ei se kuitenkaan ymmärtäis. Miten se voiskaan, kun en mä ymmärrä itsekään itseäni. Tiedän vain, että olen todellinen läskikasa ja haluan laihtua. Mutta miten se onnistuu?

Eilen sit en sen oksun jälkeen syöny onneks mitään, vedin vaan yliannostuksen nesteenpoistajia ja yhtiä toisia nappeja. Sit polin puoli tuntia pyörällä, vaikkei ois kyllä millään jaksanut. Mutta pakko mikä pakko. Olisin ollut syömättä, niin ei ois tarvinnut. Aamulla heräsin taas paaaljon aikasemmin, että ennätin pyöräillä hiki hatussa puoli tuntia. Jotain edes saan aikaan muutakin kuin jatkuvaa syömistä. Vaikka enhän mä nytkään mitenkään jatkuvasti ole syönyt, mutta silti tollanen hetkellinen mustuus saa aina pitkäksi aikaa koko paskan sekaisin. Ja silti mullon kaamea läskiahdistus aivan koko ajan, vaikka mä en mitään söiskään. Tarvinnekko tuota siis sen enempää miettiäkään, mistä se johtuu. Läski mikä läski.

Paskinta tässä kaikessa on vaan se, että kun mä aloin laihtumaan, mä en todellakaan ajattelut, että tä homma lipsuisi taas häiriön puolelle. Miksi mä en edes osannut laihduttaa ilman ongelmia. Mitään en osaa, turha koko mimmi. Menen kuolemaan töihini.

Palaan astialle...

Laihuus

Näen ympärilläni vain laihuutta. Kamalasti tähän maailmaan mahtuukin todella laihoja ihmisiä. Kuinka se voi olla mahdollista?!? Eilen kotiin kävellessä näin TODELLA LAIHAN tytön. Anorektikko. Tuli sääli, kun katsoi, kuinka housut pyöri jalassa sen kävellessä. Kuinka sitä vilutti, vaikkei ollut pakkasta ja se oli toppautunut moniin vaatekertoihin. Kuinka sen silmät oli niin tyhjät. Ja siltikin apua huutavat. Tuli myös kateus. Miksi minä en saa olla noin pieni...

Ja mikä hassuinta, mä en kuitenkaan halua olla mikään luukasa, en todellakaan. Koska se ei oikeasti ole kaunista mun silmääni. Mutta silti mä olin kateellinen, vaikka melkein aistin, kuinka sen tytön luut kolisi sen kävellessä. Kuinka niihin sattui (luukipu on muuten yksi kamalimmista tässä maailmassa). Mä vaan haluisin olla yhtä pieni. Miksi en saa olla sellainen? Kuka minusta on tällaisen läskikasan tehnyt, enhän minä tätä halunnut! Halusin vaan olla todella laiha ja kaunis, sellainen siro enkeli. Joka ei jätä jälkiä lumeen (okei, tiedän, että se on täysin mahdotonta, mutta silti).

Saatiin sitten mamin kanssa eilen ne piparit leivottua. Se antoi meille kaks rasiaa. En mä halua niitä syödä (tulen varmaan jouluna tosin syömään, argh), saa rakas puputtaa. Mähän halusin vaan vähän! Mutta oli silti kyllä mukava taas pitkästä aikaa touhuta äidin kanssa, tehdä jotain muutakin kun pelkästään juoda kahvia ja istua sohvalla kattoen töllötintä. Ja iskäkin jopa kertoi, millanen puhelin mamille pitää ostaa sen puolesta joululahjaksi. Minä siis joudun sen hakemaan (antoi onneks rahan siihen) ja paketoimaan. Ja sit jossain sopivassa välissä kuskaamaan sen porukoille. No, viimestään jouluaattona. Pitäis muuten itekkin paketoida ne kaikki jo hankitut lahjat. Ei vaan ole saanut aikaseks. Mamin lahjaa mä nyt en voikaan vielä paketoida, kun se toinen sukka on vielä vahvasti vaiheessa. Mutta kyllä se sieltä pikkuhiljaa hiipii. En vaan ole oikein saanut itsestäni irti, että olisin neulonut kovin ahkerasti. Olen lähinnä uponnut kirjamaailmaan (pääsee pois tästä oikeasta paskasta!). Mutta joskos tänään edes vähän saisi aikaseks. Ainakin ne lahjat on paketoitava. Ja sitten kun vielä sille rakkaalle jotain ostais...

Siis ihan oikeesti, mua alkaa ahdistaa koko joulu jo nyt niin paljon, että tekis mieli vaan lähtä pois. En tiedä mihin, mutta pois. Ahdistaa kaikki se touhotus, laittaminen, syöminen... ...yhh. Mitä mä teen, että selviän joulusta. Toisaalta rakastan kyllä kaikkia (okei, en kaikkia kuitenkaan) jouluruokia ja herkkuja, mutta miten mä saan syödä niitä? Miksi tämän pitää ahdistaa jo nyt, jouluun on kuitenkin vielä kolme viikkoa aikaa. Piru minut periköön. Taidan ihan oikeasti ehdottaa rakkaalle, että jos vaan hävittäis johonkin mökille jouluks, eikä mitään sen kummempaa. Olen paska ihminen, mutta mä vaan haluan pois tästä maailmasta, pois tästä tuskasta. Huimaakin. Noh, menen nyt töihin ja jatkan valitusta joskus. Miten muuten teidän joulusuunnitelmat? Mitä niihin kuuluu?

Palaan astialle...

Kylmää tiistaita

Palelee. Kädet on ihan kirjavat, vaikka jatkuvasti käyn niitä lämmittelemässä kuuman vesihanan alla. Varpaat on niin jäässä, ettei meinaa tuntoa löytyä. Haluisin viltin alle. Saattaisi se vaan herättää tiettyä hilpeyttä tuolla koulutuksessa. Juu-u, taas minua koulutetaan, vaikka jatkosta ei ole mitään tietoa. Kun eivät edelleenkään osaa tietää, jatkuuko minulla työt vuoden vaihteen jälkeen vai ei. Noh, ei ole mitään uutta, että tässä talossa tuo päätöksenteko tökkii ja on hidasta.

Eilen oli paska päivä. Tänäänkin on paska päivä. Eilen töistä lähtiessä sit soittelin kaverille, että olisikos se joutilas tulemaan kyläilemään, kun siitä on pitkään ollut puhetta. Noh, sanoi sit olevansa puoli kuuteen asti töissä (soittelin puol kolme), eli ei päässyt. Noh, kävelen sit yleensä kotiin sen kämpän kautta ja tättäräräärärää: kaverilla oli valot! Asuu yksin hän siis. Noh, ei sitten jos ei seura kelpaa. Mutta olis voinut sen suoraankin sanoa, eikä valehdella päin korvaa =(. Tunnen oloni siis todellakin ylimääräseksi. No, sit vielä soitteli vuokraisäntä, että vuoden alusta pitäis korottaa vuokraa, pih. Ans kattoo nyt. Ihan kun sitä rahaa muutenki olis jotenkin hirveesti ylimäärästä.

Muttamutta, eilen teki sit kovasti mieli heittää elämä kankkulan kaivoon ja ostinkin jo kaupasta herkkuja. Mutta en sit kuitenkaan syönyt niitä. Söin vaan yhen ylimääräsen sämpylän juustolla, joten ihan jees siltä kantilta. Polin kuitenkin eilen aamulla sen 45 minsaa pyörällä ja sit vielä illalla 30 minsaa. Ja ruoaks en syöny ku miltei kaloritonta kasvissosekeittoa (30 kcal/1 dl, purkissa 5 dl ja söin 'bout puolet). Ja illalla puolukoita ja pari leipäpalaa juustolla. Mutta silti olin läskipaska. Ja olen sitä tänäänkin. Vaikka tänään tuskin tulee syötyä mitään ylimääräsiä, kun heti kun meen kotiin, syön ja sit pikapikaa mamin kanssa leipomaan pipareita (lupasin olla avuks). Ja sit joskus illalla (toivottavasti ennen Metsoloita, olen siis niiiiiin koukussa!) jotain iltapalasta.

Vaikka tekis kyllä mieli soittaa äidille, että oon vähän kipee. Vaikka sitähän mä en olekaan. Tai no, mieleltäni kylläkin. Ei vaan nyt jaksais tasan yhtään mitään. Haluis vaan mennä kotiin, käpertyä viltin alle ja kattoo töllöö ja lukea jotain hyvää kirjaa (tällä hetkellä luvussa Pohjaton nälkä) ilman sen suurempia velvotteita. Haluan paeta tätä maailmaa. Haluan, että se jättää mut rauhaan. Haluan olla yksin, kun en kerta voi rakkaan kanssa olla. Haluan mennä pois. Mutta enhän minä niin voisi tehdä. Minä olen luvannut mennä avuksi, joten pakkohan minun on. En mä voi tuottaa pettymystä, mami suuttuis kuitenkin. Tai tuskin suuttuis, mutta mulle tulis ihan kamalan syyllinen olo, koska valehtelisin. Enhän mä sille voi sanoa, että mä en jaksa, koska haluan mennä pakoon maailmaa, enkä jaksa mitään sosiaalisia tilanteita. En vaan voi. Se veisi mut hoitoon. Sellainen ei vaan sovi mulle. Been there, done that ja todella huonolla menestyksellä. Mä en osaa puhua läheisille, enkä mä osaa puhua jollekin tuntemattomalle ihmiselle, jolla ei ole hajuakaan mun mielenliikkeistä. Se ei onnannu viimekskään, vaan koko homma jäi kesken. Onneks tänne voi sentään jotain purkaa, ei tule ihan niin paha ahdistus sisälle.

Saa nähdä miten sit käy tän päivän kanssa. Huomenna onneks ei sit olekaan mitään, joten sit mä voin toteuttaa haaveeni vaan löhöilystä kotona (ja mitähän mä eilen sit tein??). Pitäis vaan imuroidakin ja luututa... Pitäis jättää varmaan perjantaille, sit rakas vois pyyhkiä pölyt (siis onko vittumaisempaa touhua enää olemassakaan!!). Mutta menen nyt paleltumaan hetkeks teidän blogeihinne ja sit takasin sinne koulutukseen tupakin kautta. Ahdistun hetki hetkeltä vaan enemmän iltaa ajatellen.

Palaan astialle...

Maanantaita

Minä olen väärä. Olen vääränkokoinen, -mallinen, -näköinen, -tuntuinen... Minua ei kuuluisi olla. Ei minun alun alkaen edes pitänyt syntyä tähän maailmaan. Meinasin kuolla jo synnytyksessä. Ja siinä rytinässä meinasi mennä sitten äitikin... Syyllinen olo, vaikka minussa se vika ei ollutkaan. Mutta kuitenkin, ehkä minua ei ole tarkoitettu tähän elämään? Ainakaan mä en osaa elää tätä. Eristäydyn vaan kaikista ja kaikesta. En halua, että minua häiritään. Haluan vain olla yksin tai rakkaan kanssa. En halua nauraa, haluan surra. Koska oikeasti minua ahdistaa pääni sisällä. Tunnen olevani huono, en minkään arvoinen.

Miksi minä en voi olla normaali? Nauttia elämästä ja olla kiduttamatta itseäni? Miksei minusta voinut tulla sitä laihaa ja kaunista, vaan tällainen pötkylä? Eihän tällainen elämä ole mitään oikeaa elämää. Polveen sattuu, heräsin taas aamulla ajoissa, että ennätin polkea 45 minsaa pyörällä ennen töihin lähtöä. Normaalit ihmiset olisivat nukkuneet pidempään ja nauttineet aamusta, aloittaen sen aamukahvilla. Mutta ei, en minä. Minun oli pakko hypätä pyörän päälle heti sängystä ylös päästyäni (okei, liioittelen, kävin vessassa ensin). Piti hikoilla, saada se kaikki paha ulos sisältäni.

Nyt haluaisin olla kotona. Lojua sohvalla viltin alla ja lukea. Ahmia kirjaa. Mutta ei, töissä on oltava. Tuntuu, että kaikki tulee laihduttamiseni tielle. Lihonlihonlihon. Paisun ulos tästä maailmasta. Ahdistun aina vain lisää ja lisää. Mikään ei tunnu enää miltään. Paitsi ahdistus lihomisesta. Pelko, etten laihdu. Vainoharhaisuus ruokaa kohtaan. Ja sitten plumps, ruokaa uppoaa kurkkuun. Maha paisuu, on kipeä. Tuntuu, ettei voi hengittää. Halu kuolla on kova, mutta sittenkin rakkaus rakkaaseen kantaa eteenpäin. Vaikkei se helppoa ole siltikään. Ei ketään, kenelle puhua. Masennun. Tuntuu, ettei jaksaisi millään. Ja silti hymyilen, vaikka sisälleni sattuu. Vaikka jalat ovat kipeät aamullisesta urheilusta. Ja lisäksi kävelin töihin tuolla liukkaassa kelissä. Vatsa olisi aamulla vaatinut enemmän kuin pienen annoksen sokeritonta (ja lähes kaloritonta) mustikkakeittoa ja mustaa kahvia. Mutta ei, haluan olla pieni ja hento, täysin puhdas. Nyt en sitä ole, olen ryhävalas, joka vie tilaa aivan liikaa. Siispä on laihdutettava. Pakko. Ei haittaa, vaikka nälkä tuo mukanaan pääkipeän, jumalattoman palelun ja heikotuksen. Mitä sitten, jos tuntuu, että silmissä sumenee eikä enää jaksa. Silti lihaa on liikaa, aivan liikaa. Täytyy ryhdistäytyä siispäs.

Palaan astialle...