Mistä kaikki alkoi

Ajattelin vähän valottaa menneisyyttäni. Siis sitä mistä tämä kaikki häröily aikanaan alkoikaan.

Siis koulussa mä en koskaan ollut mikään suosittu likka. Yhdessä vaiheessa ala-asteella mua kiusattiinkin ja otin sen aikastas raskaasti. Koko luokka lukuunottamatta kahta tyttöä vihasi mua. Tai no viha on varmaan pikkasen liian voimakas sana, osaako 11-vuotiaat edes vihata niin täydellisesti... Mutta joo, olivat mua vastaan vahvasti kuitenkin. Se oli enemmänkin henkistä väkivaltaa (siispäs sitä, mikä sitten kuitenkin satuttaa enemmän), vaikka aina joskus löysin vaatteitani roskiksista ja pulpettini oli sotkettu. Ja yksinhän mä aina koulussa melkein sit olinkin. Sillon mua haukuttiin lihavaksi (siis tätä teki mua isommat tytöt) ja finninaamaksi. Lihava mä en missään tapauksessa ollut, luokan hoikimpia rimppakinttuja, finninaamainen --> kyllä. No, kiusaaminen loppui ja mä olin ok. Juttu sovittiin kaikkien kanssa eikä siitä sen enempää.

Teini-ikä meni yläasteen ihan normaalisti, sellasta angsteilua alkoholin muodossa. Koulu meni kuitenkin tosi hyvin, ainahan se on mennyt. Täydellinen perfektionisti kun olen. No, menin lukioon ja alotin sit ekalla e-pillerit. Kaverit pelotteli, että ne lihottaa. Mä tietysti panikoin. En ollut todellakaan lihava, mutta en niin laihakaan. Hoikaksi ne sanoivat. Alotin laihduttamisen siten, etten syönyt paljon mitään. Liikkunut en yhtään ja sit lopulta se jatkuva nälkä sai mut lopettamaan koko touhun. Enkä mä sit oikeasti edes lihonut.

Tuli vuosi kaksi. Katselin, kuinka ihanan hoikka eräs luokkakaverini oli. Niin kaunis, laiha ja suosittu. Minäkin halusin sitä. Syksy meni ok, joululta alkoi sitten kauhea ahdistus. Luokkakaverini vain laihtui. Hän sairastui joululta anoreksiaan. Ja minä ajattelin kanssa laihduttavani 'ihan vain hiukan, muutaman kilon'. Hiihtoloman aikaan keväällä kaikki meni hulluksi. Mä kuljin kaksi kertaa päivässä lenkillä tai salilla, jumppasin illalla kotona vatsoja ja reisilihaksia, ajattelin pakonomaisesti sitä, mitä mä saan vielä syödä. Pahimmillaan ajattelu oli sitä, kun söi omenan, tuli mieleen, että MÄ LIHON!! Piti lähteä lenkille. Ja silti mietin, että mä olen syönyt liikaa enkä ole kuluttanut kaikkea syömääni energiaa.

Koulu meni edelleen loistavasti, mutta muuten henkinen elämäni oli tosi paskaa. Kyselin toisella puolella Suomea asuvilta kavereiltani ja exältäni (siihen aikaan hän siis oli vielä nykyinen) olenko syönyt liikaa, kun olen syönyt sitä ja sitä. Ihme, ettei ne hylänneet mua, olin varmasti niiiiiin rasittava. Kunnon teini. Mutta sairas, oikeasti. Tai ei mulla ihan anoreksiaa ollut sitten kuitenkaan, alkava sellainen.

Sitten tuli alkukesä. Äiti näki mut suihkun jälkeen alusvaatteissa. Kauhistui. Pisti minut syömään. Ahdistuin, lihoin, ahdistuin ja lihoin lisää. Koskaan en tottunut isompaan muotooni, olin niin ihanan siro ja hento. Laiha. Alle viisikymmentäkiloinen. Se, mihin takaisin tässä kovasti haluan.

Monta vuotta kului siten, että mä paastosin pari päivää. Aina ajattelin, että näin mä aloitan ja sit en syö paljon mitään. Mutta tuli nälkä, tuli heikotus ja oksetus ja sitten mentiin. Söin ja söin, kuin viimeistä päivää (ja niinhän mä ajattelinkin: nyt saan syödä niin paljon kahden päivän aikana kuin jaksan ja haluan, koska tätä ja tätä ja tuota en saa enää KOSKAAN syödä).

Siitä on nyt kahdeksan vuotta kun kaikki tämä ruokahäröily vakavammin alkoi (siis siitä lukion tokasta). Viime keväänä pistin kimpsut ja kampsut yhteen rakkaan kanssa ja kesän aikaan mä melkein huomaamatta laihduin aikas reilustikin. No, mieleen tuli taas se, että vielä pari kiloa. Ja sitten alko ajatukset pyörimään siinä, että entä jos lihon. Ja taas mennään... Koko ajan mä koitan tässä päästä sinne alle viidenkymmenen. Siellä mä olin mä. En mä nytkään lihava ole (tai siis oman käsitykseni mukaan olen!!), mutta haluan silti olla laihempi. Sitten mä olen sitä mitä haluankin. Se vaan on välillä niin vaikeaa...

Mutta nyt menen koulutukseen, palaan astialle myöhemmin...