Lunta *aww*

Hii, sataa lunta. Tai räntäähän se on, kun ei tuota pakkasta ole, mutta silti =). Rakastan lunta! Tosin ei niin kiva kun lupasi päiväksi ihan kunnon myräkkää, niin ompas taas hauska kävellä kotiin... Urheilun kannalta =).

Ja niin, paino juoksee edelleen alaspäin. Taas tippui vuorokaudessa 900 grammaa *pomppii ilosta ja bilettää*. Hienoa! Mutta vielä tarvitaan lisää pudotusta... Mullon missio, että mä mahun niihin housuihin, mihin mahuin anoreksia-aikoinani. Tosin ne oli sillon isot. Menee ne nytkin muutoin, mutta pikkasen ahistaa, ei oo oikein kivan tuntoset jalassa. Mutta sitä kohti siis kovasti matkalla.

Pitää varmaan alkaa pikkuhiljaa rajottamaan tätä töissä bloggailua (juu-u, heti kun saan tän kirjotettua ja tsekattua parit blogit). Eilen meillä oli tietoturvainfo... Mein nörtti sit sano, että kaikesta jää jäljet ja näitä seurataan, mitä me oikein puuhataan. Lohdutteli kyllä, että sitä tietoa tulee niin paljon, ettei ne kaikkee tsekkaa, joskus tekevät pistareita. Mutta silti, siitä voi tulla muikkaria tai kenties vielä jotain muuta seurausta. Öh. Nyt ne sit suunnittelee jotain pienimuotosta palaveriakin tälle päivälle. Hitsi mä sinne voi mennä, kun mun pitää kasista kahteentoista päivystää puhelinasiakkaita. Jotain kenties tärkeääkin siellä palaverissa, kun ei ees tullu jakelulistalla, vaan ihan muutamalle mun lisäksi se viesti. Pih. Mä jään aina kaikesta kivasta pois (=kivaa, kun ei tartte kuunnella asiakkaiden marinoita ja huutoa puhelimessa. Kun ne ei vaan ymmärrä!). No, tyhmä saa olla muttei tykkimies ;).

Piti taas sit aamulla laittaa pitkähihanen collegetakin alle, että jotenkin tarkenen. Ja silti mä olen JÄÄSSÄ! Sormetkin on aivan viluletit :--o. Ja varpaat jäässä, vaikka mullon villikset taas kerran ja patteri on veivattu kaakkoon... Mä taidan sittenkin ihan oikeesti tulla kipeeks =(. Oli mulla taas eilen vähän lämpöö, mutta pyöräilin silti. Pakko oli saada, meinas tulla ahdistus. Tänään kun vielä töiden jälkeen repäsis ja sit imurois, niin ois sit ainakin hetken aikaa hyvä olo. Onneks eilen ei kuitenkaan tullu syötyä mitään ihmeellistä, ihan sitä mun normi ruokavalioo: aamulla mehukeittoo, iltaruoaks riisiä, makkarakastiketta ja kaalisalaattia (mun annokset ei onneks oo mitään järkkyjä, mahakin tulee taas nykysin niin vähästä jo ähkyyn. Joten ei tarvi paljo haalia massuun kamaa) ja sit iltapalaks mehukeittoo (hö, unohin ottaa puolukoita sulamaan, prkl) ja täysjyväsämpylä juustolla ja kurkulla. Rasvaahan mä en käytä. Ole vuosiin käyttänyt.

Pitäis tehdä kauppalistakin. Meillon tänään rakkaan kanssa kauppapäivä. Pitää taas ostaa pakkaseenkin ihan vitusti kaikkee, ettei tarvii heti olla sinne juoksemassa. Keksis vaan, mitä sitä ostais. Kanaa siellä on, ja jauhelihaa vähän... Jotain pakko keksiä. Huomenna kun ei ole sit kaupat auki, niin pitää ostaa varmaan karkkiakin jos tulee himo. Mä aina vaan ostan ja sit en vältsisti edes ite syö. Tai välillä sallin itelleni herkkupäiviä, muuten oikeesti leviää tän laihttamisen kanssa pää. Mutta tiedän, että se sit taas käynnistää tota aineenvaihduntaa ihan kivasti, joten pitääkin välillä jotain mässyä olla. Kun en mä normaalisti syö ton kummempia kun mitä oon jo tässä blogsterissani selitelly. Eli voi olla, että tulee taas viikonloppuna jotain herkuteltua. Ja jos tulee kaamee ahistus, ni en pääse ees tänne päivittään, ku ei voi kotona sillon ku rakas on kotona. Pih. Elämä on.

Mutta nyt muiden blogeihin ja sit alotetaan työnteko. Kuunnellaan siis vihasia asiakkaita. Palaan astialle...

Tippuu edelleen...

Siis se tippui eilisestä taas 700 grammaa! Mitä mussa oikein tapahtuu?? Siis vaikka mullon menkat ja niiiiiin täydellisen turvonnut ja läskitys olo, niin silti paino pudonnut eilisaamusta tuon 700 grammaa. Täh? No, jossain vaiheessa se sit mun tuurilla tulee taas takasin. Mutta ihan kiva tietysti, kun se tippuu, sitähän tässä kovasti koitetaan tehdäkin. Pudottaa painoa, u know what I mean. Maha vaan on kivasti tollanen pallo, yh =(. Mutta joskos nämä kohta jo loppuis, niin pääsis normaaliin olotilaan. Tai onko se ikinä normaali, kun on koko ajan sellanen ahistus noista mun ihroista, mutta kuitennii... Ei oo hauskaa, kun perse vuotaa. Tunnen oloni niin likaiseksi. Ja kun nämäkin on vaan kemian tuotetta, kait. Ainakin sillon muutama vuos sit ku jätin pillerit pois, niin mun menkat jäi kanssa pois...

Eilinen meni muutoinkin mukavasti. Käytiin kaverilla viemässä vähän tupperirahaa, ens perjantaina tulee sitten tilaukset =). Tilasin kivasti taas kaikkee, meni sit satanen sinne. Eh, minäkö tuhlaan?? Tilasin muutaman kipon (isompia ja sit vähän pienempiä), niitä Sambakuppeja. Sit raastimen, mihin tulee myös sormisuoja ymymym muita levyjä. Voi tehdä helposti suikkuja ja viipaleita ;). Mitäs muuta sitten... Nii, rakkaalle eväsrasia. Nytpä ei sit olekaan vara ostella mitään. Vaikka tekis mieli taas käydä ees vilkasemassa HenkkaMaukkaa ja sit OttoSuomee, mutta ei ole vara ei. Vietiin jo sit ens perjantaita varten viunat booliin, laivatuomisia...

Ja satuin sit siinä sivussa iskemään silmäni kaverin muksun (se mikään muksu se vanhempi enää ole, pirullinen teini ;) ) Demiin. Siinä oli juttua siitä, kun syöminen ahdistaa. Juuh, minä muka 'ihan mielenkiinnosta' lueskelin juttua. Kaveri tietää, että olen joskus sairastanut anoreksiaa, muttei se tiedä tästä häröilystä nyt mitään. Ei se ole edes huomannu, että mä olen laihtunu. Hih, osaan ilmeisesti ainakin joiltain ihmisiltä salata tämän. Saas nährä kuin äijän käy sit siellä saunaillassa... No, toivottavasti ei ainakaan nummeroa tee siitä, haluan laihuttaa rauhassa ilman muiden moralisointeja. No, siinä sit vähän sivusilmällä lukaisin sitä Demin juttua. Tosin tuttuahan se on, kyllä mä tiedän miksi syöminen ahdistaa. KOSKA SE LIHOTTAA!

Eilen en onneks syöny muuta, kun aamulla mustikkamehukeittoa, sit iltaruoaks hernekeittoa ja iltapalaksi puolukoita (oi nam, nä on mun ehdoton intohimo, jaksasin syödä varmaan kilon!!) ja täysjyväsämpylän juustolla ja kurkulla. Tosin eilinen kuntoilu oli kyllä jotenkin tappista. Oli ensinnäkin pitkä päivä töissä ja sit vielä kaverille. Sieltä sit yliväsyneenä kotiin, mittasin hieman lämpöö (hei, ei ollu kuumetta, joten iiiihan hyvin voi vähän urheilla) ja pyörälle. Puoli tuntia meni siinä taistellessa. Mutta tein sen, kulutin taas edes muutaman kilokalorin *tuulettaa voittajana*. Saa nähä, joko tänään kuolen sen pyörän päälle. Jospas en, pakko kuntoilla, kun en taas varmaan viikonloppuna ennätä. Ja tänään vielä pitäis syödäkin muuta kuin toi aamunen mustikkamansikkamehukeitto (hee, mustikkakeitto loppu kesken, joten piti laittaa mansikkaa sekaan, oli muuten nannaa).

Lauantaina mennään sit rakkaan sukulaisiin. Ja sinnekin syömään (öh, miks aina ja jokapaikassa tarjotaan ruokaa?). Mummu keittelee siellä mykyrokkaa *njam*. Eli siis pakko syödä. Mutta ehkä mä kestän, pakko mun on kuitenki jotain lauantainakin syödä. Eli rokkaa it is. Eipähän ite tarvi rueta kokkailemaan. En vaan sillon aamulla ennätä mitenkään pyöräillä (siis mä EN tod. nouse lauantaiaamuna aikasin, haluan joskus nukkua pitkään!) ja sit illalla varmaan mennään appiukolle saunomaan. Joten... Ehkä sunnuntaina? Mutta mukava käydä sukuloimassa siellä, rakkaan mummu on aivan ihana =). Siellei vaan kehtaa tupakoida *hmph*. Joten pitää varmaan taas käydä metässä käppäämässä. Käydä rakkaan entisen hauvan haudalla *snif*, se oli niin ihana.

Neulomaan en ole ehättänyt ja se harmittaa. Joskos tuota jo tänä iltana vaikka Housen lomassa kerkeis edes pari saumaa kuroa yhteen siitä liivistä, niin sais sen jakoon. Ja pitäis oikeesti saada sit itellekin tehtyä ne lapaset, pipo ja kaulaliina. Kun noilla kepeämmillä versioilla ei meinaa enää tareta. Tänäänkin piti töihin laittaa ihan pitkähihanen paita collgetakin alle. Ja villikset =). RRRRRakastan villasukkia! Ja silti palelee =(. Mutta jees toisaalta, kun tietää, että ehkä se läski sieltä lähtee. Ainakin vessassa saa taas ravata joka välissä. Enkä ole maanantain jälkeen ottanut nesteenpoistajaa. Enkä mä niitä yleensä suosikaan, piti vaan ma saada, että viikonlopun mässyturvotus laskee. Tonalinia napsin kyllä, ja vahvaa tottakai. Ja sit yhtä toista napsua...

Mutta täältä tähän, menen lukemaan muiden tuotokset ja sit pitäis varmaan alottaa jo työntekokin. No, onneks huomenna on perjantai =). Palaan astialle...

Ja takaisin tähän päivään...

Mahaan sattuu. Mä vihaan tätä aikaa kuusta =(. Lisäksi tekee mieli kamalasti herkkuja, pöh. Ja mä tiedän, että se johtuu näistä vitun menkoista. Vielä pitäis töissäkin jaksaa painaa muka tunti, opiskella uutta asiaa. Mutta kun ei millään huvittais. Tahtois jo kotiin ja laittamaan ruokaa, että sais jotain syötyä. Nälkä ei kyllä sinänsä ole mikään iso, mutta meinaa heikottaa. En taas tunnetusti ole aamulla nauttinut muuta kuin Valion sokeritonta mehukeittoa kupillisen verran. Ja tietysti se pakollinen kupillinen mustaa kuumaa juttua =). Ilman sitä kun ei millään lähde käyntiin.

Olin sitten laihtunut muka eilisestä kilon. SIIS MITÄ VITTUA??? Kilon? Kai tässä nyt on joku virhe. Mutta ei tietysti haittaa =). Mielelläni laihtusin vieläkin enemmän yhden vuorokauden aikana, mutta se taitaa olla joku utopistinen haave. Urheilin tietty eilen kyllä ihan kivasti, kun ensin kävelin kotiin ja sit jo päivällä polkasin puoli tuntia kuntopyörällä. Illalla sitten jaksoin vielä ihan ennalta suunnittelemattomasti hypätä fillarille ja ottaa toisen puolituntisen session. JEE!! Siis tämähän meinaa sitä, että mä selätin sen tulossa olevan flunssan (ainakin hetkellisesti) päivän aikana. Ja nenä onkin sitten sen jatkuvan niistämisen jäljiltä niiiin kipee ja punanen, että. Kaunista *jak*. Eilen ei ihme kyllä tehnyt edes kummemmin mitään ihmeellistä mieli, vaikka pöydällä oli esillä sipsejä ja suolapähkinöitä. Ja pakkasessakin olis ollut yrttivoipatonkia. Mutta ei halvata ei =). Söin kuitenkin eilen sitä maanantaista kanaperunalaatikkoa ja punakaalisalaattia. Ja sit illalla vielä mehukeittoa ja täysviljasämpylän juustolla ja kurkulla.

Öh, miten musta tuntuu, että mä syön jotenkin kamalan paljon? Mutta kun ei oikein voi syödä vähempää, kun muuten rakas alkaa ihmettelemään. Ja mä en halua huolestuttaa ketään (miten musta vois huolestua, kun mä olen läski??) tai saada muita vahtimaan mun syömisiä. Rakkaalle kuitenkin aina hehkutan, kun vaa'an lukema tippuu, se ei ole mulle ongelma. Mutta sitten mitä tapahtu eilen... Siis menin totaalisen vaikeeksi. Valitin aamulla töissä kahvihuoneessa työkaverille (siis tää immeinen on miun todella hyvä kaveri), että muapalelee aivan kamalasti. Sattui sitten iso pomo olemaan siinä kanssa. Totesin vaan, että 'miksei tässä talossa ole lämmöt päällä'. No, sit mä palelin tietysti palaverissa koko päivän, kun siinä tilassa oli vielä kylmempi. Sit vielä ihmiset halus jonkun saakelin ilmastoinnin päälle! ILMASTOINNIN!! PRKL, ulkona on melkein pakkasta ja nää haluu ilmastoinnin päälle. Ettei vaan vahingossakaan tulis liian kuuma. No värjöttelin sit koko päivän palaverissa. Kun tulin poies, tuli käytävällä samainen iso pomo vastaan. Totes vaan, että nyt mä sen tiedän. Öö mitä tiedät? Että miks sua palelee jatkuvasti. (Eh, jatkuvasti?? Kaikkiko sen huomaa, että mä jatkuvasti käyn lämmittelemässä käsiäni kuuman vesihanan alla?) Sä olet laihtunut niin valtavasti. Öh. Tässä vaiheessa mä olin niin vaikee ja kummasti tuli kuuma. Olin varmaan punanen ku tomaatti. Kreit. Selitin vaan, että eihän mulla eilenkään ollut kylmä (...pä vissiin, en vaan mainostanu sitä muille, vaikka sormet olikin taas ihan jääkalikat ja siniset). Pomo totes vaan, että vastahan sua viime viikollakin paleli monena päivänä ihan kamalasti. Alko selittää mulle siitä, kuin ihminen palelee, kun rasva palaa... Juu tiedetään, tiedetään, mutta mä en ihan oikeesti halua, että ihmiset huomaa sen! Tai toisaalta toivon, että huomaakin, mutta ei välttämättä töissä. En halua, että mua täällä aletaan kyttäämään. Varsinkin, kun mä haluan laihtua vielä useita kiloja. Haluan, ettei kukaan keskeytä mua. Että näin.

Ja sit. Tänään ilmoitti mun osastopäällikkö, että mulla saattaa ehkä sittenkin jatkua työt vuoden vaihteen jälkeen. Mutta ei voi vielä tietää. Siis mä haluan nyt tai heti varmaa tietoa siitä, että voin suunnitella mun lomat! Jos ei työt lopukaan, niin mä haluan säästää ne lomat ens kesälle tai jtn. Pih, tässä talossa taas tiedetään kaikesta niin hyvin noi asiat etukäteen, ettei koskaan voi tietää miten on kelläkin töitä. Tai no itsehän olen toinen niistä määräaikaisista, joten meitähän tämä vain koskee. Toisaalta olis siistiä, että työt jatkus, aina positiivista saada lisää kokemusta ja rahaa ennenkaikkea. Mutta sit toisaalta, kun on jo kerenny miettiä, että mitä kaikkea kivaa voi tehä sit kun on PALJON luppoaikaa... Mä varmaan käyn vastaavanlaista taistelua pian tämänkin asian kanssa kuin mitä käyn syömisteni kanssa... Saa, ei saa, saa, ei saa...

Olen niin seko. Mutta nyt menen lukemaan muiden juttuja ja kohta sitten poistunkin jo työpaikalta. Rakas tulee hakemaan =). Palaan astialle...

Mistä kaikki alkoi

Ajattelin vähän valottaa menneisyyttäni. Siis sitä mistä tämä kaikki häröily aikanaan alkoikaan.

Siis koulussa mä en koskaan ollut mikään suosittu likka. Yhdessä vaiheessa ala-asteella mua kiusattiinkin ja otin sen aikastas raskaasti. Koko luokka lukuunottamatta kahta tyttöä vihasi mua. Tai no viha on varmaan pikkasen liian voimakas sana, osaako 11-vuotiaat edes vihata niin täydellisesti... Mutta joo, olivat mua vastaan vahvasti kuitenkin. Se oli enemmänkin henkistä väkivaltaa (siispäs sitä, mikä sitten kuitenkin satuttaa enemmän), vaikka aina joskus löysin vaatteitani roskiksista ja pulpettini oli sotkettu. Ja yksinhän mä aina koulussa melkein sit olinkin. Sillon mua haukuttiin lihavaksi (siis tätä teki mua isommat tytöt) ja finninaamaksi. Lihava mä en missään tapauksessa ollut, luokan hoikimpia rimppakinttuja, finninaamainen --> kyllä. No, kiusaaminen loppui ja mä olin ok. Juttu sovittiin kaikkien kanssa eikä siitä sen enempää.

Teini-ikä meni yläasteen ihan normaalisti, sellasta angsteilua alkoholin muodossa. Koulu meni kuitenkin tosi hyvin, ainahan se on mennyt. Täydellinen perfektionisti kun olen. No, menin lukioon ja alotin sit ekalla e-pillerit. Kaverit pelotteli, että ne lihottaa. Mä tietysti panikoin. En ollut todellakaan lihava, mutta en niin laihakaan. Hoikaksi ne sanoivat. Alotin laihduttamisen siten, etten syönyt paljon mitään. Liikkunut en yhtään ja sit lopulta se jatkuva nälkä sai mut lopettamaan koko touhun. Enkä mä sit oikeasti edes lihonut.

Tuli vuosi kaksi. Katselin, kuinka ihanan hoikka eräs luokkakaverini oli. Niin kaunis, laiha ja suosittu. Minäkin halusin sitä. Syksy meni ok, joululta alkoi sitten kauhea ahdistus. Luokkakaverini vain laihtui. Hän sairastui joululta anoreksiaan. Ja minä ajattelin kanssa laihduttavani 'ihan vain hiukan, muutaman kilon'. Hiihtoloman aikaan keväällä kaikki meni hulluksi. Mä kuljin kaksi kertaa päivässä lenkillä tai salilla, jumppasin illalla kotona vatsoja ja reisilihaksia, ajattelin pakonomaisesti sitä, mitä mä saan vielä syödä. Pahimmillaan ajattelu oli sitä, kun söi omenan, tuli mieleen, että MÄ LIHON!! Piti lähteä lenkille. Ja silti mietin, että mä olen syönyt liikaa enkä ole kuluttanut kaikkea syömääni energiaa.

Koulu meni edelleen loistavasti, mutta muuten henkinen elämäni oli tosi paskaa. Kyselin toisella puolella Suomea asuvilta kavereiltani ja exältäni (siihen aikaan hän siis oli vielä nykyinen) olenko syönyt liikaa, kun olen syönyt sitä ja sitä. Ihme, ettei ne hylänneet mua, olin varmasti niiiiiin rasittava. Kunnon teini. Mutta sairas, oikeasti. Tai ei mulla ihan anoreksiaa ollut sitten kuitenkaan, alkava sellainen.

Sitten tuli alkukesä. Äiti näki mut suihkun jälkeen alusvaatteissa. Kauhistui. Pisti minut syömään. Ahdistuin, lihoin, ahdistuin ja lihoin lisää. Koskaan en tottunut isompaan muotooni, olin niin ihanan siro ja hento. Laiha. Alle viisikymmentäkiloinen. Se, mihin takaisin tässä kovasti haluan.

Monta vuotta kului siten, että mä paastosin pari päivää. Aina ajattelin, että näin mä aloitan ja sit en syö paljon mitään. Mutta tuli nälkä, tuli heikotus ja oksetus ja sitten mentiin. Söin ja söin, kuin viimeistä päivää (ja niinhän mä ajattelinkin: nyt saan syödä niin paljon kahden päivän aikana kuin jaksan ja haluan, koska tätä ja tätä ja tuota en saa enää KOSKAAN syödä).

Siitä on nyt kahdeksan vuotta kun kaikki tämä ruokahäröily vakavammin alkoi (siis siitä lukion tokasta). Viime keväänä pistin kimpsut ja kampsut yhteen rakkaan kanssa ja kesän aikaan mä melkein huomaamatta laihduin aikas reilustikin. No, mieleen tuli taas se, että vielä pari kiloa. Ja sitten alko ajatukset pyörimään siinä, että entä jos lihon. Ja taas mennään... Koko ajan mä koitan tässä päästä sinne alle viidenkymmenen. Siellä mä olin mä. En mä nytkään lihava ole (tai siis oman käsitykseni mukaan olen!!), mutta haluan silti olla laihempi. Sitten mä olen sitä mitä haluankin. Se vaan on välillä niin vaikeaa...

Mutta nyt menen koulutukseen, palaan astialle myöhemmin...

Flunssa

Ei ole reilua. Nyt se myrkyn lykkäs, nimittäin flunssaa meinaa pukata. Öh. Pää on niin jumissa! Ja palelee ihan kamalasti. Vielä pitäisi mennä koko päiväksi palaveriin istumaan, eih. Homma on pyllystä. Varmasti on taas seittemän kiloo räkää tuolla otsaontelossa, sinne se aina pakkautuu. Eli eikun niistämään ja sit on pian nenä verillä. Yhyy...

Eilinen meni sitten tosi jees kuitenkin. Vaikka meinasin sortua herkkuihin. Kävelin kotiin ja mukavasti kastuin vesisateessa (siis mistähän tämä flunssa tosiaan johtuu...). Raivon kanssa sitten kuntopyörälle ja tuli taas niin mahtis fiilis, että tajusin ettei kannata ees herkutella. Kuntoilusta saa niiiiiiin paljon paremman olon kun siitä herkkujen mättämisestä naamaan. Tosin sitäkin on pakko joskus harrastaa, muuten ei elämästä tule yhtään mitään. Pakko koittaa edes jotenkin pitää tämä pääkoppa kunnossa... Niinkun siinä suurta vahinkoa enää tulisi, vaikka vähän sekoisikin lisää ;).

En sit kuitenkaan enää illalla jaksanut kuntoilla sen enempää, polvi meinaa oikeesti tehä tenän... En tiiä mitä siihen keksisi. Mutta urheilinpas edes hetken =). Ja tänään sitten taas Metsoloita kattellessa illalla joku pidempi rutistus (ellei tämä flunssa tapa miuta sitä ennen *tsiuuuh*).

Erehdyin sitten aamulla vaakallekin, vaikka eilen taisin uhota, etten mene ennen kun ens viikolla. Plah, eipä siitä paljon sanomista. Mä vaan mietin, että näyttääkö se ihan oikein, kun mulla on kuitenkin selästä kaikki luut esillä ja silti vaaka näyttää kamalia lukemia... Pitäis käydä jossain muuallakin vaakalla kai. Ja sattuu noihin luihin taas... Kun muutenkin on toi selkä mikä on ja sit ku kaikki nikamat ponkottaa... Mutta silti pitää laihtua, läskiä on vielä reisissä ja vatsassa. Pakkopakkopakko. Haluanhaluanhaluan. Olla laiha siis.

Juu tiedän, olen hullu. Mutta silti.

Saa nähä mitä tästä päivästä tulee. Pitäis mennä porukoilla illalla käymään. Ois kyllä kaikkea muutakin puuhaa, mutta pitäähän sitä vanhuksia käydä sillon tällön moikkaamassa. Ja onhan siellä meiän koiruli =). Kun siitäkään ei tiiä, millon se kuolee... Tai ei kai se vielä ole ihan kuolemaa tekemässä, mutta on se jo niin vanha, ettei sitä koskaan oikeestaan tiedä millon se lähtee. Snif.

Pitäis neuloakin... Rakkaan siskolle olen liiviä tekemässä. Pitäisi enää kuroa siitä saumat kasaan ja sit päätellä kaikki langat. Eli edessä olis se vittumaisin vaihe. Plah. Mä rakastan neulomista, mutta noi loppuhommat on kaikista kusisimpia. Nytkin se on viikon seisonu vaan vaatehuoneessa, kun en ole saanu aikaseksi. No, joskos mä sitten ens viikonloppuna viimestään... Pääsis sit tekemään ittelle uutta lämmintä pipoa, lapasia ja sit samaan sarjaan vielä kaulaliinaa. Sit olis vielä muutamat paidat mitä pitäis neuloa =). Kyllä mä sit vuoden vaihteen jälkeen ennätän taas paremmin, kun työt loppuu. Ainakin toivottavasti ennätän =).

Toisaalta mä odotan sitä, että olen työttömänä, koska sillon mä ennätän tehdä kaikkea sitä, mitä mä rakastan --> lukea, neuloa, kattoa paaaaljon kaikkia uusia leffoja, ulkoilla, bloggailla... Kun tätä ei voi tehdä rakkaan ollessa kotona. Tai ainakaan näitä blogeja, ennemminkin sitten tota neulepuolta... Mutta sitten taas mukava kuitenkin olla töissä, kun saa rahaa =). Ja on kivat työkaverit =).

Nyt kuitenkin siirryn lukemaan muiden tuotoksia, joten palaan astialle myöhemmin.

Pääni hajoaa!

Minulla on nälkä. Mistä se tähän tuli? Normaalisti en ole työpäivän aikana havainnut nälkää... Johtunee kun on tullut vain mässättyä viikonloppu. Sillä normaalisti olen tuolla mehukeitolla pärjännyt koko päivän...

Kahviakin tekisi mieli aivan kamalasti, mutta vasta reilun tunnin päästä on kahvitunti. Ja nyt kun on nälkä, mä mietin vaan, että entä jos mä tänään saisin syödä ilman mitään rajoituksia? Mutta kun ei! PÄÄ SANOO EI! Joten turha toivoakaan mitään.

Työkaveri tarjosi karkkia ja osasin kieltäytyä. Mutta mielessä pyörii vaan, että entä jos kävisin töistä tullessani hakemassa itselle ja rakkaalle illaksi karkkia... En kuntoilisikaan tänään, mässäisin vaan. Tekisi niin kovasti mieli. Mutta mä tiedän mihin se johtaa, kokemusta on. Tulee vain kamala läskitysahdistus ja sitten olen taas tosi maassa ja tekee mieli ottaa veitsi jajaja. Joten ei. Syön vain kevyesti ja kuntoilen, siitä se painokin lähtee taas laskuun.

Ei saa pilata tätä nyt, olen kuitenkin jo laihtunut mukavasti. En halua taas siihen entiseen, mitä oli anoreksian jälkeen. En halua enää koskaan lihota ja kärsiä niitä kamalia tunteita. Koska se sattuu liikaa. Täytyy vaan jaksaa miettiä sitä, miten laiha mä olen sitten alle viidenkympin päästyäni. Ja kun miettii muutaman viikon eteenpäin, mä olen jo muutaman kilon pienempi. Hetki hetkeltä rasva sulaa vartalostani (ainakin vessassa on ravattava jatkuvasti, tosin otin aamulla nesteenpoistajan...) ja mä muutun. Muutun kohti sitä mielikuvaa, mikä mulla on itsestäni kun olin todella laiha. Sinne mä haluan takaisin =).

Mutta miksi tämä on silti niin vaikeaa?? Kun pari viikkoa jaksaisi, sitten on kaverilla bileet ja tulee varmaan krapulapäivän kunniaksi sitten herkuteltua. Mutta sitä ennen pitäisi saada mielellään se pari kiloa pois. Mitä enemmän, sen parempi. Ja kun välillä herkuttelee (lue: krapulapäivänä), niin sitten jaksaa taas laihduttaa. Käynnistyy elimistökin mukavasti uudestaan =). Että nyt tästä taas jatkamaan ja sitten kolmen tunnin päästä kuntoilemaan =). Mutta miksi nämä menkat saa mut haluamaan ihan kamalasti herkkuja!! Argh.

Palaan astialle...

Sattuu

Syömishäiriö. Se sana on mörkö. Mutta ei, ei minulla ole syömishäiriötä. Minulla on se joskus ollut. Nyt minä vain laihdutan. Siis minulla ei voi olla syömishäiriötä. Ei syömishäiriöinen laihduta, se pelkää lihovansa =).

Minä niin haluan olla pieni, kämmenelle mahtuva ja kaunis keijukainen. Haluan, että minusta pidetään huolta. Tai niinhän minusta pidetäänkin. Mutta haluan silti olla se pieni hiiri, jota kaikki katsovat kadehtien. Haluan painaa alle viisikymmentä kiloa, haluan olla heiveröinen. Mutta silti mieleltäni vahva.

Matkaa tavoitteeseen on vielä. Toivon vain, ettei tämä loppumatka ole yhtä kamalaa kuin seitsemän vuotta sitten. Minä en oikeasti halua olla anorektikko, haluan vain olla laiha. Pelkään silti pahoin, että siihen tämä on pikkuhiljaa luisumassa.

Ahdistaa vaan niin kamalasti, kun on tullut taas vaan mässättyä koko viikonloppu. Nyt sitten pitäisi taas päästä ruotuun. Ja minullehan se ruotu tarkoittaa keskittymistä urheiluun, rakkaaseen ja kevyesti syömiseen. Toivottavasti sitä viikon päästä uskaltautuu taas vaa'alle katselemaan lukemia. Ja toivottavasti se on kovasti menossa alaspäin.

Onnekseni tämä päivä on kuitenkin alkanut kevyesti: kahvia mustana ja Valion sokeritonta mehukeittoa pikkukupillinen =). Iltaruoaksi jos söisi kanaperunalaatikkoa ja punakaalisalaattia, njam =). Illalla jotain marjoja/mehukeittoa ja leipästä.

Joskos tuota jonkun verran saisi kaloreita kuluteltua, jos kävelee puolisen tuntia reippaasti ensin kotiin ja sit kun on ruoka uunissa, polkee vielä puolisen tuntia kuntopyörällä. Ja illalla uusiksi pyöräilyt =). Jos vaan polvi kestää, argh. Sekin kun on taas alkanut sattuilemaan. Pakko saada liikkua, muuten minä kuolen tähän ahdistukseen.

Tilitin muuten rakkaallekin, että mä vihaan itseäni. Oli pakkorako paljastaa. Se mietti, että onko se itse syyllinen. Mutta kun ei ole, kerroinkin sille, että tämä on vain mun omassa päässäni ja täysin sieltä lähtöisin. Toivottavasti se nyt uskoi. Pitää koittaa esittää iloisempaa ja normaalimpaa sille. Ja niinhän mä muillekin teen. Aina ei vaan kotona jaksaisi olla niin iloinen, varsinkin jos tekisi mieli tappaa itsensä.

Että tällaista minun elämääni. Blogster on vielä vaiheessa, tänne tullee muutoksia ja lisäyksiä jonkin verran. Painolaskuria voin ehkä ajatella sitten, kun ensi viikolla sinne puntarille uskaltaudun. Katsellaan nyt näin aluksi mihin tämä johtaa. Saa liittyä seuraani, mikäli mietteeni elämisen vaikeudesta kiinnostavat.