Siis meinasin eilen tehdä jotain peruuttamatonta. Illalla nukkumaan mennessä mulla oli hiukan hassuja tuntemuksia, meinas huipata ihan pötköllään ja sit pisti rintaan. Ajattelin siinä tätä sairasta elämääni ja mietin, että sanon rakkaalle jotain. Tuli yhtäkkinen halu kertoa kaikki, pyytää apua. Ajattelin, että sitten helpottaisi. Mutta onneksi tulin järkiini (tai no ei kai nyt voi sanoa, että järkiini, mutta eniveis). Tajusin, etten mä halua apua, en vielä. En ole tarpeeksi laiha. Mä mitään apua tällasena ihrakasana saisikaan. Laittasivat mut vaan jonnekin fatcampille. Pih.
Haluan edelleenkin siis laihtua, siihen tulokseen olen tullut. En silti edelleenkään tiedä, onko tämä nyt sitten pirun vai enkelin ääni. Mutta tähän suuntaan haluan vahvasti edetä. En kestä katsoa itseäni. Olen ruma ja lihava. Ahdistun. Haluan pakoon. Mutta entäs kun laihdun? Tiedän, ettei se riitä. Tiedän, että näen itseni aina vaan lihavampana. Lihon sitä mukaa kun laihdun =D. Hienoa. Tilannettani kuvaavat ehkä parhaiten seuraavat sanat:
Kun mikään ei riitä
Otin kaiken
Pääsin todellisuutta pakoon
Tahdon jäädä tähän sänkyyn tänä sumuisena aamuna
Kun mikään ei riitä
Otin kaiken
Nyt palautan itseni uneen
Tahdon jäädä tähän sänkyyn tänä sumuisena aamuna
Mutta hyvää viikonloppua kaikille, hajoilen taas viikonlopun. Onneksi saa edes olla rakkaan kanssa. Palaan astialle...
4 vuotta sitten
3 kommenttia:
Jep, no laihtuminenhan ei tosiaankaan ratkaise mitään. Mun mielestä olisi ollut parempi jos olisit pyytänyt apua...
Jaksamisia :>
ehkä sun pikkuhiljaa kannattais alkaa kultaasikin vähän valaisemaan sun tilanteesta? en tiedä mutta itseni tekisi kamalasti mieli jutella jonkun kanssa, mutta kun ajattelen sitä niin sitä kaukaisemmalta se ajatus tuntuukin. sekavaa.
tsemiä mitä ikinä teetkin :)
kuulostaa tutulta. tuntuu että mitä pienempi numero vaa'assa, sitä isompi maha peilissä :\ julmaa.
Lähetä kommentti